Niitty

Tämä artikkeli käsittelee elinympäristöä. Niitty on myös kauppakeskus Espoossa.
Utön itäinen niitty.
Hovinpellon niitty Lappeenranta.
Saksalainen niitty. Niityllä kasvaa ainakin kissankello, niittysuolaheinä, puna-apila, niittyleinikki ja salokeltano.

Niitty-sana tarkoitti alunperin karjan talvirehuksi niitettyä aluetta. Sanan merkitys on myöhemmin muuttunut ja hämärtynyt.[1] Kielitoimiston sanakirjan mukaan kyseessä on "puuton, ruohoa ja heinää kasvava maa-alue".[2] Maataloudessa niityksi sanotaan usein heinän saantia varten raivattua aukiota.

Niittyjä ei varsinaisesti muokata. Tulvan puuttomana pitämää heinämaata sanotaan luhdaksi[3]. Niityillä kasvavia heinäkasveja ja saroja on niitetty tuotantoeläinten rehuksi. Niityt ja luhdat olivat ainoa korsirehun lähde ennen vanhaan; pelloilla heinää alettiin viljellä vasta 1800-luvun loppupuolella.[4] Niitto tapahtui aiemmin käsin viikatteella, nykyisin korjaaminen tapahtuu koneellisesti. Perinteisesti niitetty heinä kuivatettiin joko seipäillä tai levällään maassa, jolloin sitä päivisin pöyhittiin haravalla ja yöksi koottiin rukoihin, kunnes se kuivuttuaan voitiin viedä talteen.

Useissa paikoissa ympäri Suomea niityt ja luhdat kuuluvat erottamattomana osana kulttuurimaisemaan. On olemassa myös luonnonniittyjä, jotka ovat katoamassa. Ne ovat alun perin syntyneet paikoille, missä puut eivät syystä tai toisesta viihdy. Kun ei ole puita varjostamassa, niin niittykukkien määrä on suuri. Niityn eri kasvilajien määrä voi olla huomattavankin suuri ja joukossa voi olla monia harvinaisiakin kasvilajeja, kuten esimerkiksi noidanlukkoja.

Kukkaniittyjä ja maisemapeltoja on perustettu myös kaupunkiympäristöön.[5][6]

Luonnonniityt

Luonnonniittyjen säilymistä edesauttaa kolme luontaista tekijää: 1) Ne syntyvät paikoille, missä puut eivät menesty maan vetisyyden, niukkaravinteisuuden tai ohuen kasvukerroksen vuoksi. 2) Ne säilyvät hyväkuntoisina ilman ihmisten apua. 3) Puiden vähyys ja vaihtelevat kasvuolot takaavat monipuolisen lajiston, ja runsas valoisuus lisää niittykukkien kukintaa. Edellisestä huolimatta vuonna 2004 kirjoitettiin: "alkuperäiset luonnonniityt ja perinnemaisemien niityt ovat katoamassa, ja niiden mukana on häviämässä paljon uhanalaisia lajeja."[7] Ei kuitenkaan ole ihme, että luonnonniittyjä on nykyään vähän, sillä avointa maastoa on ollut alkuperäisessä luonnossammekin vähän.[8]

Erilaisia niittyjä

Kuivaa niittyä kutsutaan nimellä keto; on olemassa myös kosteita niittyjä sekä esimerkiksi ranta- ja lehtoniittyjä. Tulvaniittyä sanotaan yleensä luhdaksi. Erilaiset niityt ovat nykyään arvokkaita perinnebiotooppeina.

  • Ketoniityt ovat monesti alun perin luontaisia, kuivien paikkojen pienialaisia niitynsirpaleita, joita laidunnus on laajentanut.
  • Ahot eli ahoniityt ovat syntyneet kaskeamisen seurauksena, kun muutamaan kertaan viljelty kaskipelto on ollut sen jälkeen laitumena.
  • Nurmet eli nurminiityt ovat hikeviä tai kuivanpuoleisia kovan maan niittyjä.
  • Luhdat eli tulvaniityt jokien ja järvien rannoilla ovat osittain luonnollisia, mutta osittain ihmisen laajentamia.
  • Järven- ja joenrantaniityt ovat vesistön rantoja, joita on pitkään laidunnettu.
  • Lehdesniityt kasvoivat myös puita, joista saatiin lehdeksiä eli kerppuja. Syvältä maasta ravinteita ottavat puut estivät avoimilla niityillä muuten tapahtuvan maaperän köyhtymisen.[9]

Lähteet

  • Pykälä, Juha: Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä (Suomen ympäristö 495, PDF, Arkistoitu) 2001. SYKE. ISBN 952-11-0927-0.
  • Virolainen, Kaija & Tuominen, Veera & Laurén, Tuija: Kukkaniitty : perustajan opas. Tammi, 2004. ISBN 951-31-2973-X.

Viitteet

  1. Pykälä 2001, s.64–65
  2. Niitty Kielitoimiston sanakirja.
  3. Luhta Kielitoimiston sanakirja. Viitattu 18.8.2016.
  4. Avoimet perinnebiotoopit Maa- ja metsätalusministeriö. Arkistoitu 28.8.2014. Viitattu 12.12.2017.
  5. Suojellut niityt Helsingin kaupunki. Viitattu 27.6.2021.
  6. Maisemaniityt ja -pellot (vain arkistossa) Tampere. Arkistoitu 30.6.2021. Viitattu 26.11.2022.
  7. Virolainen, ym. 2004, s.11–13
  8. Haaranen, Tarja & Partanen, Hannele & Tarvainen, Aila: Luonnon ja maiseman monimuotoisuus - perinnebiotoopit (s.2, PDF) 2009. Maaseutuvirasto. Arkistoitu .
  9. Pykälä, Juha: Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä, s. 55-56. Suomen ympäristö 495. SYKE, 2001. ISBN 952-11-0927-0. PDF (viitattu 12.12.2017).

Aiheesta muualla

Kaupunkiniityt, perinnemaisemat
  • Haaranen, Tarja & Partanen, Hannele & Tarvainen, Aila: Luonnon ja maiseman monimuotoisuus - perinnebiotoopit (PDF, arkistossa tiivistelmä) 2009. Maaseutuvirasto. Arkistoitu .
  • Lohilahti, Hanne & Lovén, Lasse & Pajari, Mika & Sole, Inkeri: Niittyjen hoitajan opas – Kokemuksia ja esimerkkejä perinnemaisemien hoidosta Kolin kansallispuistossa (PDF) 2006. Metla. Arkistoitu .
  • Piispala, Anette ym.: Niittyjen ja peltojen kasveja (vain arkistossa) 17.12.2003. Ympäristötietokeskus Moreenia, Tampere. Arkistoitu 13.12.2017. Viitattu 26.11.2022.
  • Suomen luonnonsuojeluliitto: Perinnemaisemien luokittelu (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Varsinais-Suomen perinnemaisemayhdistys: Turun kaupunkiniityt, Ketonoidanlukko 1/2012, PDF
Kotipihat
  • Markkula, Tapio: Kotipahani keto- ja niittykasveja (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Puutarha.net: Näin perustat kukkaniityn puutarha.net. 13.2.2018. Arkistoitu .
  • Ritanen-Närhi, Paula: Niitty tuo kukkaloiston omalle kotipihalle – näiden ohjeiden avulla perustat kukkaniityn minne vain 28.4.2011. Kotiliesi. Arkistoitu .
  • Suomen luonnonsuojeluliitto: Perusta pihaniitty sll.fi. 31.5.2019. Arkistoitu .
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta niitty.
Tämä kasveihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.